Myönnämme sitä tai emme, leijonanosa nk. kriittisten kansalaisten kommunikoinnista sosiaalisessa mediassa on kielteisiä reaktioita joihinkin yhteiskunnallisiin, poliittisiin tai kulttuurisiin asioihin. Joka suunnasta tulee jatkuvasti ihmisten inhonsekaisia linkityksiä tai kannanottoja liittyen asiaan, joka koetaan kielteisenä ja vastustettavana. Tai sitten sosiaalisen median käyttäjä A esittää näkemyksen tai linkittää artikkelin, jota hän pitää erityisen hyvänä, ja käyttäjät B ja C reagoivat siihen kielteisesti.
Kun sosiaaliseen mediaan ottaa etäisyyttä, saattaa yllättyä siitä, kuinka erilaiseksi oma ajatusmaailma nopeasti muuttuu. Yhtäkkiä mieleen tulevat asiat eivät olekaan kielteisiä reaktioita – tai ylipäänsä reaktioita – joidenkin toisten ihmisten sanomisiin tai tekemisiin. Sen sijaan mieli alkaa käsitellä "puhtaita" asioita. Hyvin usein ne liittyvät omaan elämään, omiin tarpeisiin, tai vaikka läheisen ja rakkaan ihmisen elämään ja tarpeisiin. Jälkimmäisessä tapauksessa omat ajatukset voivat toki yhä olla usein reaktioita toisen ihmisen sanomisiin tai tekemisiin, mutta nyt sentään on kyseessä oikeasti läheinen ja rakas ihminen. Sosiaalisen median tuttavuudet sen sijaan tapaavat olla vähän kuin ryyppykaverit: yhdessä ryypättäessä he tuntuvat parhailta ystäviltä, mutta kun ryyppäämisen lopettaa, heitä ei kiinnosta enää tippaakaan.
Jos sosiaalisesta mediasta irtautuneen ihmisen mieli yhä käsittelee "yleisiä" kysymyksiä, voi tapahtua, että ne kysymykset liittyvät entistä harvemmin politiikkaan tai edes yhteiskuntaan. Sen sijaan huomio saa rauhassa kohdistua ympäristöön (luontoon tai rakennettuun ympäristöön), säähän, ääniin (musiikki mukaan lukien) sekä ympäröiviin ihmisiin ihmisinä eikä sosiaalisten roolien täyttäjinä. Ylipäänsä suoria aistimuksia miettii enemmän, kun ei jokin sosiaalinen ja inhimillinen asia jatkuvasti vaivaa; sosiaalisesta mediasta irtautuminen on omiaan vähentämään vaivaavia asioita. Välillä voi pohdiskella kulttuuria – yhteiskuntaakin – mutta jossain vaiheessa ehkä huomaa ajattelevansa enemmän, miten asiat omasta mielestä ovat tai miten niiden pitäisi olla, kuin sitä kuinka väärässä joku toinen on niistä asioista ja kuinka typeriä kaikkien niin ajattelevien ihmisten täytyy olla.
Mukanaoloa sosiaalisessa mediassa on helppo perustella – tautofonisesti – sosiaalisuudella. Näin 2010-luvulla meidän on huomattava, että nettisosiaalisuus on yhä maailmassamme varsin uusi ja tuore asia, jota ymmärretään huonosti. Teknologiamyönteisen aikakauden lapsina olemme oppineet ajattelemaan, että nettisosiaalisuus on aitoa sosiaalisuutta siinä missä luonnossa – "livenä" – tapahtuva sosiaalisuus. Jossain mielessä tämä pitää varmasti paikkaansa. Emme kuitenkaan ymmärrä kovin hyvin niitä asioita, jotka tekevät kasvokkain kohtaamisesta ihan eritasoista kuin netissä "kohtaaminen". Ensimmäisessä tilaisuudessa on läsnä inhimillinen ihminen, ei pelkkä mielipide- ja näkökulma-automaatti. Reagoimme silloin esitettyihin asioihin väistämättä eri tavalla – mieleni tekisi sanoa "luonnollisemmin". Näin ollen: jos tahdot olla sosiaalinen, tapaa ihmisiä oikeasti, näe, kuule ja haista heidät. Jos et tahdo olla sosiaalinen, nou proplem – lähde vaikka ulos luontoon, tai ota käteesi kirja tai sivellin. Kummassakin tapauksessa pärjäät oikein hyvin ilman sosiaalista mediaa.
perjantai 28. marraskuuta 2014
sunnuntai 19. lokakuuta 2014
Kieltäydy negatiivisuudesta
Otsikossa on ristiriita. Eikö kieltäytyminen ole sinänsä negatiivisuutta? Sana 'negatiivinen' suomennetaan yleensä 'kielteinen'. Toisaalta ihmistä, joka esimerkiksi kieltäytyy tappamasta itseään, vaikka häntä siihen kehotettaisiin, on paha mennä syyllistämään negatiivisuudesta. Tämä harha kuitenkin esiintyy lievemmässä muodossa nykymaailman ajatusmalleissa. Kaikenlaiset kokoomuslaiset ovat levittävinään positiivisuutta ja nimittelevät negatiivisiksi ihmisiä, jotka eivät ole riemusta kiljuen hyppäämässä heidän kelkkaansa. Mikä vielä pahempaa, ihmisillä on taipumus reagoida myötäillen tällaista nimittelyä. Yhdet hyvää tarkoittavat liberaalisti ajattelevat ihmiset ottavat tosissaan väitteen kieltäytymisen yksipuolisesta negatiivisuusluonteesta, eivät tahdo olla negatiivisia ihmisiä ja hyväksyvät kokoomuspositiivisuuden asteittain. Toiset hyvää tarkoittavat radikaalisti ajattelevat ihmiset ottavat yhtä tosissaan väitteen kieltäytymisen yksipuolisesta negatiivisuusluonteesta, eivät tahdo hyväksyä kokoomuspositiivisuutta ja näin ollen linnoittautuvat negatiivisuuteen levittäen sitä kaikkialla yhteiskunnassa.
Mikä kokoomuslaisessa positiivisuudessa sitten mättää? Mikä mättää edistyksessä, joka on pohjimmiltaan taantumusta, ja palvelujen parantamisessa, joka on oikeasti heikentämistä? Samalla tavoin kuin jälkimmäisissä esimerkeissä kansalle puhutaan yhtä, mutta annetaan toista, myös kokoomuslainen positiivisuus on positiivista vain retoriikan tasolla. Niin Alexander Stubbin tapaisilla poliitikoilla kuin lukemattomilla bisnesjohtajilla esiintyy sama paljon puhuva ilmiö: hymyillään leveästi, kunnes haastattelija tai toinen neuvotteluosapuoli lausuu epämiellyttävän totuuden. Sen myötä kokoomuslaisen hymy jähmettyy hyytävästi kasvoille. Tarkkasilmäiselle katsojalle paljastuu sekunnissa, että kokoomuslainen hymy on alun perinkin epäaitoa, feikkiä. Sen taustalle voi kätkeytyä irvistyksiä, murhaavia katseita, ylenkatseita ja välinpitämättömyyttä; se kaikki feikataan. Samalla tavoin epäaidon positiivisuuden taustalla voi olla niin kielteisiä ajatuksia, ettei niitä esiinny edes negatiivisuuteen linnoittautuvilla radikaaleilla. Avoin negatiivisuus on kaikkien nähtävissä ja punnittavissa, mutta positiivisuudeksi verhoillun negatiivisuuden potentiaalinen määrä on rajaton.
Yllä olevan seurauksena ymmärrämme, että meille syötetään kahta vaihtoehtoista mallia, joista kumpikin on pohjimmiltaan negatiivisuutta. Tämän keskelle on syötettävä kolmas vapauttava malli, jonka sisältö kuuluu: kieltäydy molemmista! Anna sen sijaan tilaa uudelle, omalle, luonnolliselle positiivisuudelle, joka ei vääristä myönteisiksi asioita, jotka ovat kielteisiä niiden kohteina oleville ihmisille ja muille elollisille. Anna siis positiivisuuden perustua asioihin, jotka ovat oikeasti ja kokonaisvaltaisesti myönteisiä. Edistä elämässäsi toivoa, viisasta luottamusta, syvällistä ymmärtämistä ja ripustautumatonta rakkautta. Ylläpidä sitä tietoisuutta ja uskoa, että meistä on yhdessä ja erikseen paljon parempaan kuin nykytodellisuus, johon meidät on huijattu elämään. Heitä hyvästit kyynisyydelle ja heittäydy parantamaan maailmaa syleilemällä sitä!
Radikaalipiirien negatiivisuus sopii vallanpitäjille, sillä he tietävät, ettei negatiivisuus ole ihmisen perusluonteen mukaista. Positiivisuuden luonnollinen lähtökohta on, että elämä pyrkii säilyttämään elämää. Niinpä negatiivisuus ja ryppyotsaisuus eivät koskaan vedä ns. kritiikittömiä massoja puoleensa niin kuin kunnon positiivisuus ja leveä hymy. Mutta aivan yhtä hyvin vallanpitäjille sopii, että aito, elämää ja ihmisyyttä eteenpäin vievä positiivisuus korvataan latistavalla feikkailulla, jonka taakse kätkeytyy elämää taannuttavia ja tuhoavia pyrkimyksiä. Nyt on kieltäydyttävä molemmista! Meidän on luotava tilalle uusi radikaali positiivisuus, jonka näennäispositiiviset kokoomuspiirit taatusti pyrkivät tavalla tai toisella kieltämään. Niin pyrkivät ensin avoimen negatiiviset radikaalipiiritkin. Mutta maailma muuttuu! Radikaali positiivisuus voi muuttaa maailman.
Mikä kokoomuslaisessa positiivisuudessa sitten mättää? Mikä mättää edistyksessä, joka on pohjimmiltaan taantumusta, ja palvelujen parantamisessa, joka on oikeasti heikentämistä? Samalla tavoin kuin jälkimmäisissä esimerkeissä kansalle puhutaan yhtä, mutta annetaan toista, myös kokoomuslainen positiivisuus on positiivista vain retoriikan tasolla. Niin Alexander Stubbin tapaisilla poliitikoilla kuin lukemattomilla bisnesjohtajilla esiintyy sama paljon puhuva ilmiö: hymyillään leveästi, kunnes haastattelija tai toinen neuvotteluosapuoli lausuu epämiellyttävän totuuden. Sen myötä kokoomuslaisen hymy jähmettyy hyytävästi kasvoille. Tarkkasilmäiselle katsojalle paljastuu sekunnissa, että kokoomuslainen hymy on alun perinkin epäaitoa, feikkiä. Sen taustalle voi kätkeytyä irvistyksiä, murhaavia katseita, ylenkatseita ja välinpitämättömyyttä; se kaikki feikataan. Samalla tavoin epäaidon positiivisuuden taustalla voi olla niin kielteisiä ajatuksia, ettei niitä esiinny edes negatiivisuuteen linnoittautuvilla radikaaleilla. Avoin negatiivisuus on kaikkien nähtävissä ja punnittavissa, mutta positiivisuudeksi verhoillun negatiivisuuden potentiaalinen määrä on rajaton.
Yllä olevan seurauksena ymmärrämme, että meille syötetään kahta vaihtoehtoista mallia, joista kumpikin on pohjimmiltaan negatiivisuutta. Tämän keskelle on syötettävä kolmas vapauttava malli, jonka sisältö kuuluu: kieltäydy molemmista! Anna sen sijaan tilaa uudelle, omalle, luonnolliselle positiivisuudelle, joka ei vääristä myönteisiksi asioita, jotka ovat kielteisiä niiden kohteina oleville ihmisille ja muille elollisille. Anna siis positiivisuuden perustua asioihin, jotka ovat oikeasti ja kokonaisvaltaisesti myönteisiä. Edistä elämässäsi toivoa, viisasta luottamusta, syvällistä ymmärtämistä ja ripustautumatonta rakkautta. Ylläpidä sitä tietoisuutta ja uskoa, että meistä on yhdessä ja erikseen paljon parempaan kuin nykytodellisuus, johon meidät on huijattu elämään. Heitä hyvästit kyynisyydelle ja heittäydy parantamaan maailmaa syleilemällä sitä!
Radikaalipiirien negatiivisuus sopii vallanpitäjille, sillä he tietävät, ettei negatiivisuus ole ihmisen perusluonteen mukaista. Positiivisuuden luonnollinen lähtökohta on, että elämä pyrkii säilyttämään elämää. Niinpä negatiivisuus ja ryppyotsaisuus eivät koskaan vedä ns. kritiikittömiä massoja puoleensa niin kuin kunnon positiivisuus ja leveä hymy. Mutta aivan yhtä hyvin vallanpitäjille sopii, että aito, elämää ja ihmisyyttä eteenpäin vievä positiivisuus korvataan latistavalla feikkailulla, jonka taakse kätkeytyy elämää taannuttavia ja tuhoavia pyrkimyksiä. Nyt on kieltäydyttävä molemmista! Meidän on luotava tilalle uusi radikaali positiivisuus, jonka näennäispositiiviset kokoomuspiirit taatusti pyrkivät tavalla tai toisella kieltämään. Niin pyrkivät ensin avoimen negatiiviset radikaalipiiritkin. Mutta maailma muuttuu! Radikaali positiivisuus voi muuttaa maailman.
tiistai 23. syyskuuta 2014
Kieltäydy koko lehdestä, älä vain typerimpien juttujen linkityksestä
Kaikki kai me tiedämme sen ilmiön sosiaalisessa mediassa. HS, IS, IL, AL, TS tai jokin vastaava jättilehti on julkaissut muka pätevän jutun, jota linkittää joka toinen itsensä ja toisensa vakavasti ottava keskustelija. Sitten sama lehti julkaisee valheellisen, puolueellisen, naurettavan, irvokkaan tai suorastaan ihmisvihamielisen jutun. Nämä keskustelijat julistavat kilpaa – ymmärrettävästi – kuinka kamala tämä kyseinen juttu on. Joissakin tapauksissa virtuaaliseksi sylkykupiksi otetaan jutun kirjoittanut toimittaja. Mutta yhä puuttuu ymmärrystä sen oivaltamiseen, että kökköjuttujen takana on ensisijaisesti ne julkaiseva lehti – eikä asiaa muuta se, että sama lehti julkaisee joskus muka päteviäkin juttuja.
Yhdet "tiedostavat" sosiaalisen median käyttäjät linkittävät kamalimpia juttuhirvityksiä saadakseen aikaan keskustelua siitä, kuinka irvokas tai valheellinen kyseinen juttu on. Valitettavasti tämä lisää jutun klikkauksien määrää, nostaa sen "luetuimpien" listan kärkeen ja luo vaikutelman, että sellainen juuri kiinnostaa lukijoita – niinpä samaa on julkaistava lisää. Ne toimittajat, joilla on oikeasti vaikutusvaltaa, eivät myöskään osallistu jutun asiasisällöstä käytävään keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Silloin tällöin on käynyt niin, että jutun saama laaja, voimakas ja perusteltu negatiivinen palaute on johtanut jutun poistamiseen netistä. Hyvin mahdollisesti se on kuitenkin ehditty jo painaa paperiversioon – eivätkä samansävyiset jutut lopu yhden jutun poistamiseen, vaikka moni niin luulottelee uskoen demokratian voimaan. Voimme myös olla varmoja, että todella tärkeitä (ts. poliittisia) artikkeleita ei poistettaisi edes suurimittaisen kritiikin perusteella.
Toiset "tiedostavat" sosiaalisen median käyttäjät ymmärtävät, että paskan linkittäminen tuo vain lisää paskaa maailmaan ja kieltäytyvät sietämättömien juttujen levityksestä. Hyvä niin, mutta heidänkin on hyväksyttävä tosiasia: varminta on kieltäytyä koko lehdestä. Monelle meistä tulee HS, AL, TS tai Kaleva tilattuna kotiin. Toiset ostavat IS:n, IL:n, joskus myös HS:n kaupasta tai kioskilta. Kolmannet lukevat lehtensä lounas- tai kahvitauolla. Neljännet eivät lue paperilehtiä, vaan lukevat lehtijuttuja säännöllisesti netistä – joidenkin sanomalehtien (kuten HS:n) tapauksessa vieläpä maksavat siitä. Todennäköisesti kaikkiin näihin ryhmiin kuuluvat ihmiset linkittävät lehtijuttuja sosiaalisessa mediassa. Lehdissä saattaa olla yksittäisiä muka päteviä juttuja tai muuta kiinnostavaa asiasisältöä, mutta juuri niiden avulla meille myydään myös valheelliset, puolueelliset, naurettavat, irvokkaat ja suorastaan ihmisvihamieliset jutut. Politiikalla myydään julkkisjuoruja ja julkkisjuoruilla politiikkaa; kulttuurisivuilla, asuntoilmoituksilla ja sarjakuvilla myydään sekä julkkisjuoruja että politiikkaa. Emme voi välttyä kökkösisällöltä, jos tartumme lehteen (joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti) sen "paremman" sisällön johdattelemina.
Jos kieltäydymme lehden tilaamisesta, ostamisesta, sisällöstä maksamisesta ja jopa sen juttujen linkittämisestä, lehti ei saa rahojamme eikä edes todisteita siitä, että sitä luetaan. Sen myötä vetäytyvät mainostajat, minkä myötä lehti ei saa niidenkään rahoja eikä viime kädessä tule enää toimeen. Niinpä se voi vain lakkauttaa itsensä – ellei valtiovalta riennä apuun pelastamaan niin kuin sitä iänikuista Talvivaaraa. Vielä tärkeämpää kuitenkin on, ettemme ylipäänsä lue yhtään näiden kökkömedioiden juttuja, emme paperilta emmekä netistä. Vaikka vain etsisimme kulttuurisivuja, asuntoilmoituksia tai sarjakuvia, avaamme printtilehden ensin vahingossa väärältä kohdalta tai samalle aukeamalle toivotun sisällön kanssa on eksynyt aivan muutakin. Näemme kökköotsikoita, ehkä vain vilaukselta, mutta sekin syöpyy alitajuntaamme ja muokkaa maailmankuvaamme. Samalla tavoin yksittäisen kiinnostavan jutun lukeminen netistä tuo silmiimme myös uusimpien tai luetuimpien artikkelien otsikkolistan – ja sekin vaikuttaa meihin, vaikkemme edes tiedostaisi sitä. Tällä menetelmällä kasvamme hyväksymään kaiken sen valheellisen, puolueellisen, naurettavan, irvokkaan ja suorastaan ihmisvihamielisen, mitä paskamediat suoltavat, vain siksi että meidän on muka saatava pitää se pätevämpi ja kiinnostavampi materiaali. Se on aivopesua. Siitä on kieltäydyttävä, kokonaan.
Yhdet "tiedostavat" sosiaalisen median käyttäjät linkittävät kamalimpia juttuhirvityksiä saadakseen aikaan keskustelua siitä, kuinka irvokas tai valheellinen kyseinen juttu on. Valitettavasti tämä lisää jutun klikkauksien määrää, nostaa sen "luetuimpien" listan kärkeen ja luo vaikutelman, että sellainen juuri kiinnostaa lukijoita – niinpä samaa on julkaistava lisää. Ne toimittajat, joilla on oikeasti vaikutusvaltaa, eivät myöskään osallistu jutun asiasisällöstä käytävään keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Silloin tällöin on käynyt niin, että jutun saama laaja, voimakas ja perusteltu negatiivinen palaute on johtanut jutun poistamiseen netistä. Hyvin mahdollisesti se on kuitenkin ehditty jo painaa paperiversioon – eivätkä samansävyiset jutut lopu yhden jutun poistamiseen, vaikka moni niin luulottelee uskoen demokratian voimaan. Voimme myös olla varmoja, että todella tärkeitä (ts. poliittisia) artikkeleita ei poistettaisi edes suurimittaisen kritiikin perusteella.
Toiset "tiedostavat" sosiaalisen median käyttäjät ymmärtävät, että paskan linkittäminen tuo vain lisää paskaa maailmaan ja kieltäytyvät sietämättömien juttujen levityksestä. Hyvä niin, mutta heidänkin on hyväksyttävä tosiasia: varminta on kieltäytyä koko lehdestä. Monelle meistä tulee HS, AL, TS tai Kaleva tilattuna kotiin. Toiset ostavat IS:n, IL:n, joskus myös HS:n kaupasta tai kioskilta. Kolmannet lukevat lehtensä lounas- tai kahvitauolla. Neljännet eivät lue paperilehtiä, vaan lukevat lehtijuttuja säännöllisesti netistä – joidenkin sanomalehtien (kuten HS:n) tapauksessa vieläpä maksavat siitä. Todennäköisesti kaikkiin näihin ryhmiin kuuluvat ihmiset linkittävät lehtijuttuja sosiaalisessa mediassa. Lehdissä saattaa olla yksittäisiä muka päteviä juttuja tai muuta kiinnostavaa asiasisältöä, mutta juuri niiden avulla meille myydään myös valheelliset, puolueelliset, naurettavat, irvokkaat ja suorastaan ihmisvihamieliset jutut. Politiikalla myydään julkkisjuoruja ja julkkisjuoruilla politiikkaa; kulttuurisivuilla, asuntoilmoituksilla ja sarjakuvilla myydään sekä julkkisjuoruja että politiikkaa. Emme voi välttyä kökkösisällöltä, jos tartumme lehteen (joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti) sen "paremman" sisällön johdattelemina.
Jos kieltäydymme lehden tilaamisesta, ostamisesta, sisällöstä maksamisesta ja jopa sen juttujen linkittämisestä, lehti ei saa rahojamme eikä edes todisteita siitä, että sitä luetaan. Sen myötä vetäytyvät mainostajat, minkä myötä lehti ei saa niidenkään rahoja eikä viime kädessä tule enää toimeen. Niinpä se voi vain lakkauttaa itsensä – ellei valtiovalta riennä apuun pelastamaan niin kuin sitä iänikuista Talvivaaraa. Vielä tärkeämpää kuitenkin on, ettemme ylipäänsä lue yhtään näiden kökkömedioiden juttuja, emme paperilta emmekä netistä. Vaikka vain etsisimme kulttuurisivuja, asuntoilmoituksia tai sarjakuvia, avaamme printtilehden ensin vahingossa väärältä kohdalta tai samalle aukeamalle toivotun sisällön kanssa on eksynyt aivan muutakin. Näemme kökköotsikoita, ehkä vain vilaukselta, mutta sekin syöpyy alitajuntaamme ja muokkaa maailmankuvaamme. Samalla tavoin yksittäisen kiinnostavan jutun lukeminen netistä tuo silmiimme myös uusimpien tai luetuimpien artikkelien otsikkolistan – ja sekin vaikuttaa meihin, vaikkemme edes tiedostaisi sitä. Tällä menetelmällä kasvamme hyväksymään kaiken sen valheellisen, puolueellisen, naurettavan, irvokkaan ja suorastaan ihmisvihamielisen, mitä paskamediat suoltavat, vain siksi että meidän on muka saatava pitää se pätevämpi ja kiinnostavampi materiaali. Se on aivopesua. Siitä on kieltäydyttävä, kokonaan.
torstai 11. syyskuuta 2014
Kieltäydy valtavirtafestareista
Kun nyt kesä 2014 osoittaa väkisinkin päättymisen merkkejä, on syytä luoda katsaus kesäfestareiden tarjontaan. Lyhyesti sanoen: aina sitä samaa. Toinen toistaan erikoisemmat ja eksoottisemmat kesätapahtumat, joista Suomen kesä aikoinaan tunnettiin, alkavat jäädä kakkoseksi jyräävän valtavirtameiningin rinnalla. Useimmissa pitäjissä on 1) oma pop-, rock- tai iskelmäfestari, jolla esiintyy radiosta ja muusta mediasta tuttuja artisteja sekä mahdollisesti heitä nolosti apinoiva paikallinen artisti, tai 2) jokin muu tapahtuma, jonka yhteydessä esiintyy joku radiosta ja muusta mediasta tuttu artisti sekä mahdollisesti samaa tyyliä nolosti apinoiva paikallinen artisti. Jotkut tapahtumat, kuten Tammerfest Tampereella, jopa markkinoivat itseään esiintyjien tuttuudella. Tämä ei liene kovin järkevää, sillä samoihin esiintyjiin törmää kaikkialla Suomen kesässä – mutta mitäpä valtavirtaihminen omalta valtavirtaisuudeltaan näkisi.
Radiosta ja muusta mediasta tutut artistit kuulostavat myös paljon toisiltaan. Ei aina ole väliksi, onko kysymys pop-, rock- tai iskelmäfestareista, sillä iskelmäartistien musiikki on melko poppia, pop-artistien musiikki melko rockia ja rock-artistien musiikki melko iskelmää. Lisäksi iskelmäfestareilla esiintyy todennäköisesti joku rocktähti, popfestareilla iskelmätähti, ja rockfestareillahan sitä riittääkin poptähtiä. Radiossa kaikki nämä tunnistaa valtavirtasoundista, joka on tuotettu samanlaisilla äänitys-, miksaus- ja masterointilaitteistoilla ja -ohjelmistoilla. Valitettavasti tämä jo sinänsä masentava yhdenmukaisuus siirretään artistien mukana myös lavoille. Paitsi suurimmilla festareilla, myös pikkukuntien omissa tapahtumissa alkavat laitteistot ja niiden mukana soundit olla "kuin suoraan levyltä". Niinpä pop-, rock- ja iskelmäartistit kuulostavat myös festareilla keskenään samalta. Räppärit eivät tietenkään kuulosta ihan samalta, koska he räppäävät ja heidän säestyksensä on usein toteutettu varsin erilaisin menetelmin, mutta kun päästään laulettuun kertosäkeeseen, sekin on melkoista valtavirtapoppia, -rockia ja -iskelmää.
Musiikin ohella kaikki muukin festareilla on tuttua eli aina sitä samaa. Lava on suojattu mustalla pressulla. Sponsoreiden nimet ovat hyvin näkyvillä, ja niihin kuuluu todennäköisesti jokin suomalainen radiokanava. Anniskelualue tai kaljateltta on kyhätty joko vasempaan tai oikeaan laitaan. Muutakin myyntiä löytyy – mahdollisesti alueen takasivustalta tai ainakin läheltä sisääntuloporttia. Kesätapahtumissa, jotka eivät ole varsinaisia festareita, myydään aina makkaraa ja metrilakuja. Niistäkin löytyy usein kaljanmyyntialue ja se sijaitsee samoin kuin millä hyvänsä festareilla. Yleisökin näyttää samalta, ei ehkä keskenään, mutta kokonaisuutena. Oikutteleva sää vaikuttaa yleisön ulkonäköön enemmän kuin erot yleisöjen maussa, iässä ja sosiaaliryhmässä.
Valtamedialle ei ole olemassakaan muita kesätapahtumia kuin valtavirtatapahtumat. Esimerkiksi eräs Ylen toimittaja twiittasi loppukesällä, ettei Suomessa ole yhtään kesätapahtumaa, jossa ei myydä metrilakuja. Itse tietysti hämmennyin, koska olen toukokuusta nyt syyskuuhun asti laukannut satunnaisesti tapahtumissa, joissa ei myydä yhtään mitään tai joiden myynti on itse väkerrettyä käsityötä ja syötävää. Valtamedia ei uutisoi sellaisista kesätapahtumista, joten niitä ei ole olemassakaan tai niitä ei lasketa "tapahtumiksi". Samalla tavoin pieniä, vaihtoehtoisia musiikkifestareita ei lasketa ollenkaan kesäfestareiksi, vaikka niitä järjestetään ja vieläpä keskellä kesää, sillä ne eivät edusta valtavirtaa eikä niistä uutisoida. Näissä festareissa ja kesätapahtumissa on pienuuden lisäksi "vikana" se, ettei niillä ole sponsoreita 1) median joukossa, minkä myötä valtamedian hyvät veljet eivät pääse pönkittämään toisiaan, 2) isojen bisnesfirmojen joukossa, minkä myötä valtamedia ei pääse vastavuoroisesti "sponsoroimaan" omia rahoittajiaan tai niiden yleisiä etuja.
Nykyisissä yhteiskuntaoloissa on vain yksi tie edellä mainitun masentavan yhdenmukaisuuden ja sen taustalle kätkeytyvän korruption purkamiseen: kieltäytyminen. Vaikka tykkäisimmekin silloin tällöin kuunnella jotakuta valtavirtafestareilla esiintyvää artistia, vaikka metrilaku olisikin hyvää ja vaikka olisikin kiva kokoontua isommilla porukoilla massajuhliin, meidän on parasta malttaa mielemme, sillä muuten tilanne pahenee pahenemistaan. Esimerkiksi musiikkiartistit, jotka eivät kuulosta eivätkä halua kuulostaa samalta kuin valtavirta-artistit, eivät saa tilaisuutta muutoin kuin pikkutapahtumissa. Heitä buukkaavat harvoin edes ravintolat, eikä kauniin Suomen kesän aikana pidäkään joutua menemään ravintolaan kuullakseen valtavirrasta poikkeavaa livemusiikkia. Tuloksena voi olla, että valtavirrasta poikkeavia artisteja kuulee vain olohuoneissa ja treenikämpillä – eikä valtavirta muutu lainkaan, koska uusi musiikinkuulijasukupolvi kasvaa todellisuuteen, jossa on vain yhdenlaista valtavirtaa tai ylipäänsä musiikkia. Samalla tavoin itse festareiden todellisuus on heille alusta loppuun yhdenmukainen eikä mitään muuta ole olemassakaan.
Ei siis mennä enää Ruisrockiin, Provinssiin, Ilosaareen tai Qstockiin. Ei osallistuta Tammerfestiin eikä DBTL:ään. Ei suosita pienempiäkään tapahtumia, jos niiden esiintyjälistoilla on samoja puhkituttuja valtavirtanimiä. Kieltäydytään kerta kaikkiaan koko valtavirtameiningistä! Järjestetään niiden vastineeksi omia epäkaupallisia festareita ja tapahtumia, joissa ei ole mustalla pressulla suojattua lavaa, ei anniskelualuetta tai kaljatelttaa, ei metrilakuja, eikä tietenkään sponsoreiden nimiä esillä (siksikin, ettei sponsoreita ole). Niillä kuullaan autenttisia esityksiä musiikista, joka ei ole aina sitä samaa eikä sinnepäinkään. Runojakin saatetaan kuulla ja teatteria nähdä, mikä ettei – kaikki on mahdollista! Vain sillä tavoin voimme purkaa sen käsittämättömän tyhjänpäiväisyyden ja korruption, joka tekee puolivahingossa kaikkensa tuhotakseen kauniin Suomen kesän ja ihmisten kulttuurisen moneuden.
Radiosta ja muusta mediasta tutut artistit kuulostavat myös paljon toisiltaan. Ei aina ole väliksi, onko kysymys pop-, rock- tai iskelmäfestareista, sillä iskelmäartistien musiikki on melko poppia, pop-artistien musiikki melko rockia ja rock-artistien musiikki melko iskelmää. Lisäksi iskelmäfestareilla esiintyy todennäköisesti joku rocktähti, popfestareilla iskelmätähti, ja rockfestareillahan sitä riittääkin poptähtiä. Radiossa kaikki nämä tunnistaa valtavirtasoundista, joka on tuotettu samanlaisilla äänitys-, miksaus- ja masterointilaitteistoilla ja -ohjelmistoilla. Valitettavasti tämä jo sinänsä masentava yhdenmukaisuus siirretään artistien mukana myös lavoille. Paitsi suurimmilla festareilla, myös pikkukuntien omissa tapahtumissa alkavat laitteistot ja niiden mukana soundit olla "kuin suoraan levyltä". Niinpä pop-, rock- ja iskelmäartistit kuulostavat myös festareilla keskenään samalta. Räppärit eivät tietenkään kuulosta ihan samalta, koska he räppäävät ja heidän säestyksensä on usein toteutettu varsin erilaisin menetelmin, mutta kun päästään laulettuun kertosäkeeseen, sekin on melkoista valtavirtapoppia, -rockia ja -iskelmää.
Musiikin ohella kaikki muukin festareilla on tuttua eli aina sitä samaa. Lava on suojattu mustalla pressulla. Sponsoreiden nimet ovat hyvin näkyvillä, ja niihin kuuluu todennäköisesti jokin suomalainen radiokanava. Anniskelualue tai kaljateltta on kyhätty joko vasempaan tai oikeaan laitaan. Muutakin myyntiä löytyy – mahdollisesti alueen takasivustalta tai ainakin läheltä sisääntuloporttia. Kesätapahtumissa, jotka eivät ole varsinaisia festareita, myydään aina makkaraa ja metrilakuja. Niistäkin löytyy usein kaljanmyyntialue ja se sijaitsee samoin kuin millä hyvänsä festareilla. Yleisökin näyttää samalta, ei ehkä keskenään, mutta kokonaisuutena. Oikutteleva sää vaikuttaa yleisön ulkonäköön enemmän kuin erot yleisöjen maussa, iässä ja sosiaaliryhmässä.
Valtamedialle ei ole olemassakaan muita kesätapahtumia kuin valtavirtatapahtumat. Esimerkiksi eräs Ylen toimittaja twiittasi loppukesällä, ettei Suomessa ole yhtään kesätapahtumaa, jossa ei myydä metrilakuja. Itse tietysti hämmennyin, koska olen toukokuusta nyt syyskuuhun asti laukannut satunnaisesti tapahtumissa, joissa ei myydä yhtään mitään tai joiden myynti on itse väkerrettyä käsityötä ja syötävää. Valtamedia ei uutisoi sellaisista kesätapahtumista, joten niitä ei ole olemassakaan tai niitä ei lasketa "tapahtumiksi". Samalla tavoin pieniä, vaihtoehtoisia musiikkifestareita ei lasketa ollenkaan kesäfestareiksi, vaikka niitä järjestetään ja vieläpä keskellä kesää, sillä ne eivät edusta valtavirtaa eikä niistä uutisoida. Näissä festareissa ja kesätapahtumissa on pienuuden lisäksi "vikana" se, ettei niillä ole sponsoreita 1) median joukossa, minkä myötä valtamedian hyvät veljet eivät pääse pönkittämään toisiaan, 2) isojen bisnesfirmojen joukossa, minkä myötä valtamedia ei pääse vastavuoroisesti "sponsoroimaan" omia rahoittajiaan tai niiden yleisiä etuja.
Nykyisissä yhteiskuntaoloissa on vain yksi tie edellä mainitun masentavan yhdenmukaisuuden ja sen taustalle kätkeytyvän korruption purkamiseen: kieltäytyminen. Vaikka tykkäisimmekin silloin tällöin kuunnella jotakuta valtavirtafestareilla esiintyvää artistia, vaikka metrilaku olisikin hyvää ja vaikka olisikin kiva kokoontua isommilla porukoilla massajuhliin, meidän on parasta malttaa mielemme, sillä muuten tilanne pahenee pahenemistaan. Esimerkiksi musiikkiartistit, jotka eivät kuulosta eivätkä halua kuulostaa samalta kuin valtavirta-artistit, eivät saa tilaisuutta muutoin kuin pikkutapahtumissa. Heitä buukkaavat harvoin edes ravintolat, eikä kauniin Suomen kesän aikana pidäkään joutua menemään ravintolaan kuullakseen valtavirrasta poikkeavaa livemusiikkia. Tuloksena voi olla, että valtavirrasta poikkeavia artisteja kuulee vain olohuoneissa ja treenikämpillä – eikä valtavirta muutu lainkaan, koska uusi musiikinkuulijasukupolvi kasvaa todellisuuteen, jossa on vain yhdenlaista valtavirtaa tai ylipäänsä musiikkia. Samalla tavoin itse festareiden todellisuus on heille alusta loppuun yhdenmukainen eikä mitään muuta ole olemassakaan.
Ei siis mennä enää Ruisrockiin, Provinssiin, Ilosaareen tai Qstockiin. Ei osallistuta Tammerfestiin eikä DBTL:ään. Ei suosita pienempiäkään tapahtumia, jos niiden esiintyjälistoilla on samoja puhkituttuja valtavirtanimiä. Kieltäydytään kerta kaikkiaan koko valtavirtameiningistä! Järjestetään niiden vastineeksi omia epäkaupallisia festareita ja tapahtumia, joissa ei ole mustalla pressulla suojattua lavaa, ei anniskelualuetta tai kaljatelttaa, ei metrilakuja, eikä tietenkään sponsoreiden nimiä esillä (siksikin, ettei sponsoreita ole). Niillä kuullaan autenttisia esityksiä musiikista, joka ei ole aina sitä samaa eikä sinnepäinkään. Runojakin saatetaan kuulla ja teatteria nähdä, mikä ettei – kaikki on mahdollista! Vain sillä tavoin voimme purkaa sen käsittämättömän tyhjänpäiväisyyden ja korruption, joka tekee puolivahingossa kaikkensa tuhotakseen kauniin Suomen kesän ja ihmisten kulttuurisen moneuden.
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Kieltäydy TV:stä
Vaikka perinteisen television katsojaluvut lienevät vähenemään päin, sillä pysyy vielä pitkän aikaa laajahko katsojakunta, sillä TV on hyvin voimallinen media. Dynaamisen audiovisuaalisuuden ja akuutin välittömyyden yhdistelmä puree. Niinpä TV on myös aivopesumedia numero yksi. Jos haluaa vapautua aivopesusta, on ensimmäisten joukossa vapautettava itsensä television vaikutuksesta.
Käyn tässä läpi erilaisia meihin vaikuttavia esimerkkejä, joita nykytelevisio meille tarjoilee. Nopeimmin tulee mieleen uutispropaganda. Ihmiset ovat kasvaneet luottamaan siihen, että kotimainen valtamedia joko kertoo totuuden tai pyrkii totuuteen. Meissä on myös taipumus ajatella, että minkä on omin silmin nähnyt, se on totta – ja TV luo illuusion, että olemme nähneet sen esittämät asiat omin silmin. Näytettävät asiasisällöt on kuitenkin joku meille jostakin tietystä syystä valikoinut ja todennäköisesti poisjättäen valtavasti kuvamateriaalia, jotka olisivat TV-uutisten esittämän yksinkertaistavan näkökulman kanssa ristiriidassa. Kuvamateriaali saattaa myös olla peräisin ihan muusta asiayhteydestä kuin televisiossa annetaan ymmärtää. Uutispropagandan pyrkimys, josta iso osa uutistoimittajia ei ole edes tietoisia, on tarjota katsojille melko valmiiksi pureskeltuna jokin tietty näkökulma, joka miellyttää joko televisioyhtiön hallintoa, rahoittajia tai jossakin tapauksessa TV-toimittajia. Totuuden sijaan uutiset tarjoilevatkin pyramidihuijauksen: valhe perustuu valheeseen perustuvaan valheeseen.
Hyvin tärkeä asia on myös normaaliolotilan audiovisuaalinen esittäminen. Tässä tarkoituksessa toimivat parhaiten perinteiset käsikirjoitetut TV-sarjat – kohtalaisesti myös niin kutsuttu "tosi-TV", jota on parempi kutsua epätosi-TV:ksi: moni sen genren edustajaohjelma on todellisuudessa käsikirjoitettu, ja tosielämän kanssa sillä on varsin vähän tekemistä. Arkidraamat ovat esittävinään tavallisia suomalaisia koteja, mutta samalla ne tarjoavat malleja, joiden mukaan meidän kuuluisi elää ja käyttäytyä – tai, varoittavan esimerkin tavoin, olla elämättä ja käyttäytymättä. Yhteiskunnan kipeimmät ongelmakohdat on raivattu pois samalla, kun sarjat suorastaan pullistelevat toisarvoisia tai yhteiskunnallisesti "helppoja" ongelmakohtia. Kotimainen TV-viihde on jo 1990-luvulta lähtien ollut täpösen täynnä ensimmäisen maailman ongelmia, joista vielä edellisen vuosikymmenen viihde teki pilkkaa. Nyt ei tee, vaan niiden parissa hölmöily esitetään täysin normaalina, inhimillisenä ja hyväksyttävänä. Samalla valetaan sementtiin se fiktio, että kotimaassa ei ole todellisia ongelmia muuten kuin marginaalisekopäiden keskuudessa.
Edellisen alakategoriaksi voisi sopia seuraava asia eli amerikkalaisuus. Minunkin lapsuudessani TV esitti yhdysvaltalaisia ohjelmia, mutta nykyään niitä on jo enemmistö ja jenkkiohjelmien osuus on edelleen kasvussa. Tälle on olemassa helppo selitys ja monisyisempi selitys. Ensin mainittu kuuluu: jenkkiohjelmia on paljon ja niiden saaminen on halpaa ja helppoa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Samalla näet suomalainenkin yleisö totutetaan amerikkalaiseen elämänmuotoon, tarkemmin sanoen Yhdysvaltojen valkoisen keskiluokan arvoihin. Afro-, latinalais- ja aasialaistaustaisia amerikkalaisia näytetään joko tietoisen ja epäluontaisen täydellisesti integroituna valkoiseen keskiluokkaan tai varoittavina esimerkkeinä. Köyhälistöä, jota USA:ssa on valtavasti, ei näytetä lainkaan tai se toimii individualistisena varoittavana esimerkkinä: tähän tilaan päätyy, jos tekee vääriä valintoja elämässään. Paljon TV:tä katsova sohvaperuna oppii pitämään ihan normaalina, että tilassa kuin tilassa on tähtilippu (tai ylipäänsä kansallinen lippu), väkivalta näytetään korostettuna mutta seksi ja jopa alastomuus tiukan ohjeiston mukaan – ja tästä huolimatta todellisuus on jollain lailla läpiseksuaalistunut.
Yllä olevasta päästään sujuvasti seuraavaan, kaiken kattavaan asiaan eli ulkonäkökäsitysten vääristämiseen. On ymmärrettävää, että ihminen haluaa näyttää hyvältä, kun häntä kuvataan. Tämän irvokkaampi muunnelma on, että vain tietyn normiston mukaan hyvältä näyttäviä ihmisiä ylipäänsä kuvataan. TV-sarjoihin (mukaan lukien "epätosi-TV") pääsevät vain "kauniit" näyttelijät, ja myös TV-juontajiksi valitaan vain "kauniita" ihmisiä. Lopputuloksena televisionkatsojalle kehittyy illuusio, että suuressa maailmassa kaikki ihmiset ovat "kauniita" ja ainoastaan hän itse sekä muutama läheinen luuseri ovat tällaisia "rumia". On vaikea edes käsittää, kuinka laajoja ilmiöitä ovat tyttöjen ja nuorten naisten ulkonäköstressi ja siihen välittömästi liittyvät alemmuuskompleksit, masennukset ym. Voimme yrittää hahmottaa, kuinka suuri osa televisiolla on näiden ilmiöiden kehittymiseen. Lyhyesti sanoen: TV:n tarjoamat vääristyneet ulkonäkökäsitykset ovat vastuussa miljoonien tyttöjen, nuorten naisten, monissa tapauksessa poikien ja nuorten miestenkin psyykkisistä ongelmista.
Ilmiselvä kieltäytymisen arvoinen aivopesumuoto on tietysti mainokset. Aikakauslehdissä mainokset voivat olla varsin houkuttelevia, internetissä vielä houkuttelevampia, mutta vasta televisio saa kaiken irti kohdeyleisön totalitaarisesta maanittelusta ostamaan joko tarpeetonta krääsää ja humpuukia tai krääsä- ja humpuukiversioita sinänsä tarpeellisista asioista. Viihde- ja informaatioteknologia kilpailee vaatteiden ja kosmetiikan kanssa kaikkein suurimmasta mielikuvamainontariippuvuudesta. Vähemmänkin yhteiskuntakriittisestä katsojasta on ärsyttävää, kun leffa katkeaa kymmenen minuutin välein sen vuoksi, että on esitettävä seitsemän minuuttia ärsyttäviä mainoksia. Ongelmallisempaa onkin, että ilman näitä mainoksia ei luultavasti esitettäisi leffaakaan.
Lisäksi TV:stä tulee urheilua. Jos urheilulla on yhteiskunnallisia funktioita, niitä ovat 1) nationalismin ylläpitäminen, 2) huomion vieminen pois todellisista asioista. Jälkimmäinen tietysti pätee TV-viihteeseen yleensäkin, ja myös tästä syystä urheilu "sopii" erittäin hyvin televisioon. Sekä turha kansalliskiihkoilu että huomion keskittäminen sivuseikkoihin ja epätosiasioihin ovat ainakin tämän kirjoittajan mielestä kielteisiä asioita – ja lisäsyitä olla katsomatta televisiota.
Jos telkkaria kuitenkin haluaa joskus katsella, mikä on suositeltavaa? Listaykköseksi uskaltaisin nostaa Avara luonto -dokumenttiohjelmat. Niissä on harvoin minkäänlaista propagandaa tai muka-kauniita ihmisiä. Ympäristöarvoja tietysti korostetaan, mutta niin pitääkin. Muihin dokumentteihin, esimerkiksi historiadokumentteihin kehotan suhtautumaan varauksellisesti. "Voittajat kirjoittavat historian" pätee myös Yle Teemalla, ja uutispropagandan lonkerot ulottuvat kauas. Lisäksi huomattava osa TV-dokkareista tulee nykyään USA:sta. "Epätosi-TV:n" katselua ei ole paikallaan suositella lainkaan – "reality" kannattaa katsomisen sijaan itse elää. Fiktiiviset sarjat sisältävät aina jonkin verran normaalitilan audiovisuaalista esittämistä ja ulkonäkökäsitysten vääristämistä, mutta melko vähän niitä löytyy brittiläisistä rikossarjoista. Lajityyppi on jo vuosia levännyt "sosiaalisen realismin" tukevalla perustalla, joten kun ihmiset siitä pitävät (ja raha virtaa tekijöille), miksikäs sitä muuttamaan. Myös brittiläiset komediasarjat ovat usein suositeltavia, ennen kaikkea vanhemmat, ennen vuosituhannen vaihdetta tehdyt. Mitä olisimme ilman Monty Pythonia? Ainakin pärjäämme hyvin ilman nykyistä Monty Pythonia.
Televisio ei siis välttämättä ole absoluuttisesti kieltäytymisen arvoinen asia, mutta nykymuodossaan siitä on valitettavasti parempi pysyä kaukana. Kuten sanottua, TV on hyvin voimallinen media. Dynaaminen audiovisuaalinen ilmaisu on parhaimmillaan jotakin loisteliaan hienoa. Nykyiseen kökköön meidän ei tarvitse tyytyä. Kieltäydytään siis katsomasta televisiota, kaikkia kanavia. Luodaan tilalle vaikka omista nettivideoista aloittaen vaihtoehtoista, vapaata, kaikki kieltäytymisen syyt kumoavaa audiovisuaalista antia. Kun suuret televisioyhtiöt ja -organisaatiot romahtavat, voimme vallata sen kentän omalla puhtaalla annillamme. Siihen asti kieltäydytään.
Käyn tässä läpi erilaisia meihin vaikuttavia esimerkkejä, joita nykytelevisio meille tarjoilee. Nopeimmin tulee mieleen uutispropaganda. Ihmiset ovat kasvaneet luottamaan siihen, että kotimainen valtamedia joko kertoo totuuden tai pyrkii totuuteen. Meissä on myös taipumus ajatella, että minkä on omin silmin nähnyt, se on totta – ja TV luo illuusion, että olemme nähneet sen esittämät asiat omin silmin. Näytettävät asiasisällöt on kuitenkin joku meille jostakin tietystä syystä valikoinut ja todennäköisesti poisjättäen valtavasti kuvamateriaalia, jotka olisivat TV-uutisten esittämän yksinkertaistavan näkökulman kanssa ristiriidassa. Kuvamateriaali saattaa myös olla peräisin ihan muusta asiayhteydestä kuin televisiossa annetaan ymmärtää. Uutispropagandan pyrkimys, josta iso osa uutistoimittajia ei ole edes tietoisia, on tarjota katsojille melko valmiiksi pureskeltuna jokin tietty näkökulma, joka miellyttää joko televisioyhtiön hallintoa, rahoittajia tai jossakin tapauksessa TV-toimittajia. Totuuden sijaan uutiset tarjoilevatkin pyramidihuijauksen: valhe perustuu valheeseen perustuvaan valheeseen.
Hyvin tärkeä asia on myös normaaliolotilan audiovisuaalinen esittäminen. Tässä tarkoituksessa toimivat parhaiten perinteiset käsikirjoitetut TV-sarjat – kohtalaisesti myös niin kutsuttu "tosi-TV", jota on parempi kutsua epätosi-TV:ksi: moni sen genren edustajaohjelma on todellisuudessa käsikirjoitettu, ja tosielämän kanssa sillä on varsin vähän tekemistä. Arkidraamat ovat esittävinään tavallisia suomalaisia koteja, mutta samalla ne tarjoavat malleja, joiden mukaan meidän kuuluisi elää ja käyttäytyä – tai, varoittavan esimerkin tavoin, olla elämättä ja käyttäytymättä. Yhteiskunnan kipeimmät ongelmakohdat on raivattu pois samalla, kun sarjat suorastaan pullistelevat toisarvoisia tai yhteiskunnallisesti "helppoja" ongelmakohtia. Kotimainen TV-viihde on jo 1990-luvulta lähtien ollut täpösen täynnä ensimmäisen maailman ongelmia, joista vielä edellisen vuosikymmenen viihde teki pilkkaa. Nyt ei tee, vaan niiden parissa hölmöily esitetään täysin normaalina, inhimillisenä ja hyväksyttävänä. Samalla valetaan sementtiin se fiktio, että kotimaassa ei ole todellisia ongelmia muuten kuin marginaalisekopäiden keskuudessa.
Edellisen alakategoriaksi voisi sopia seuraava asia eli amerikkalaisuus. Minunkin lapsuudessani TV esitti yhdysvaltalaisia ohjelmia, mutta nykyään niitä on jo enemmistö ja jenkkiohjelmien osuus on edelleen kasvussa. Tälle on olemassa helppo selitys ja monisyisempi selitys. Ensin mainittu kuuluu: jenkkiohjelmia on paljon ja niiden saaminen on halpaa ja helppoa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Samalla näet suomalainenkin yleisö totutetaan amerikkalaiseen elämänmuotoon, tarkemmin sanoen Yhdysvaltojen valkoisen keskiluokan arvoihin. Afro-, latinalais- ja aasialaistaustaisia amerikkalaisia näytetään joko tietoisen ja epäluontaisen täydellisesti integroituna valkoiseen keskiluokkaan tai varoittavina esimerkkeinä. Köyhälistöä, jota USA:ssa on valtavasti, ei näytetä lainkaan tai se toimii individualistisena varoittavana esimerkkinä: tähän tilaan päätyy, jos tekee vääriä valintoja elämässään. Paljon TV:tä katsova sohvaperuna oppii pitämään ihan normaalina, että tilassa kuin tilassa on tähtilippu (tai ylipäänsä kansallinen lippu), väkivalta näytetään korostettuna mutta seksi ja jopa alastomuus tiukan ohjeiston mukaan – ja tästä huolimatta todellisuus on jollain lailla läpiseksuaalistunut.
Yllä olevasta päästään sujuvasti seuraavaan, kaiken kattavaan asiaan eli ulkonäkökäsitysten vääristämiseen. On ymmärrettävää, että ihminen haluaa näyttää hyvältä, kun häntä kuvataan. Tämän irvokkaampi muunnelma on, että vain tietyn normiston mukaan hyvältä näyttäviä ihmisiä ylipäänsä kuvataan. TV-sarjoihin (mukaan lukien "epätosi-TV") pääsevät vain "kauniit" näyttelijät, ja myös TV-juontajiksi valitaan vain "kauniita" ihmisiä. Lopputuloksena televisionkatsojalle kehittyy illuusio, että suuressa maailmassa kaikki ihmiset ovat "kauniita" ja ainoastaan hän itse sekä muutama läheinen luuseri ovat tällaisia "rumia". On vaikea edes käsittää, kuinka laajoja ilmiöitä ovat tyttöjen ja nuorten naisten ulkonäköstressi ja siihen välittömästi liittyvät alemmuuskompleksit, masennukset ym. Voimme yrittää hahmottaa, kuinka suuri osa televisiolla on näiden ilmiöiden kehittymiseen. Lyhyesti sanoen: TV:n tarjoamat vääristyneet ulkonäkökäsitykset ovat vastuussa miljoonien tyttöjen, nuorten naisten, monissa tapauksessa poikien ja nuorten miestenkin psyykkisistä ongelmista.
Ilmiselvä kieltäytymisen arvoinen aivopesumuoto on tietysti mainokset. Aikakauslehdissä mainokset voivat olla varsin houkuttelevia, internetissä vielä houkuttelevampia, mutta vasta televisio saa kaiken irti kohdeyleisön totalitaarisesta maanittelusta ostamaan joko tarpeetonta krääsää ja humpuukia tai krääsä- ja humpuukiversioita sinänsä tarpeellisista asioista. Viihde- ja informaatioteknologia kilpailee vaatteiden ja kosmetiikan kanssa kaikkein suurimmasta mielikuvamainontariippuvuudesta. Vähemmänkin yhteiskuntakriittisestä katsojasta on ärsyttävää, kun leffa katkeaa kymmenen minuutin välein sen vuoksi, että on esitettävä seitsemän minuuttia ärsyttäviä mainoksia. Ongelmallisempaa onkin, että ilman näitä mainoksia ei luultavasti esitettäisi leffaakaan.
Lisäksi TV:stä tulee urheilua. Jos urheilulla on yhteiskunnallisia funktioita, niitä ovat 1) nationalismin ylläpitäminen, 2) huomion vieminen pois todellisista asioista. Jälkimmäinen tietysti pätee TV-viihteeseen yleensäkin, ja myös tästä syystä urheilu "sopii" erittäin hyvin televisioon. Sekä turha kansalliskiihkoilu että huomion keskittäminen sivuseikkoihin ja epätosiasioihin ovat ainakin tämän kirjoittajan mielestä kielteisiä asioita – ja lisäsyitä olla katsomatta televisiota.
Jos telkkaria kuitenkin haluaa joskus katsella, mikä on suositeltavaa? Listaykköseksi uskaltaisin nostaa Avara luonto -dokumenttiohjelmat. Niissä on harvoin minkäänlaista propagandaa tai muka-kauniita ihmisiä. Ympäristöarvoja tietysti korostetaan, mutta niin pitääkin. Muihin dokumentteihin, esimerkiksi historiadokumentteihin kehotan suhtautumaan varauksellisesti. "Voittajat kirjoittavat historian" pätee myös Yle Teemalla, ja uutispropagandan lonkerot ulottuvat kauas. Lisäksi huomattava osa TV-dokkareista tulee nykyään USA:sta. "Epätosi-TV:n" katselua ei ole paikallaan suositella lainkaan – "reality" kannattaa katsomisen sijaan itse elää. Fiktiiviset sarjat sisältävät aina jonkin verran normaalitilan audiovisuaalista esittämistä ja ulkonäkökäsitysten vääristämistä, mutta melko vähän niitä löytyy brittiläisistä rikossarjoista. Lajityyppi on jo vuosia levännyt "sosiaalisen realismin" tukevalla perustalla, joten kun ihmiset siitä pitävät (ja raha virtaa tekijöille), miksikäs sitä muuttamaan. Myös brittiläiset komediasarjat ovat usein suositeltavia, ennen kaikkea vanhemmat, ennen vuosituhannen vaihdetta tehdyt. Mitä olisimme ilman Monty Pythonia? Ainakin pärjäämme hyvin ilman nykyistä Monty Pythonia.
Televisio ei siis välttämättä ole absoluuttisesti kieltäytymisen arvoinen asia, mutta nykymuodossaan siitä on valitettavasti parempi pysyä kaukana. Kuten sanottua, TV on hyvin voimallinen media. Dynaaminen audiovisuaalinen ilmaisu on parhaimmillaan jotakin loisteliaan hienoa. Nykyiseen kökköön meidän ei tarvitse tyytyä. Kieltäydytään siis katsomasta televisiota, kaikkia kanavia. Luodaan tilalle vaikka omista nettivideoista aloittaen vaihtoehtoista, vapaata, kaikki kieltäytymisen syyt kumoavaa audiovisuaalista antia. Kun suuret televisioyhtiöt ja -organisaatiot romahtavat, voimme vallata sen kentän omalla puhtaalla annillamme. Siihen asti kieltäydytään.
Tilaa:
Kommentit (Atom)