Vaikka perinteisen television katsojaluvut lienevät vähenemään päin, sillä pysyy vielä pitkän aikaa laajahko katsojakunta, sillä TV on hyvin voimallinen media. Dynaamisen audiovisuaalisuuden ja akuutin välittömyyden yhdistelmä puree. Niinpä TV on myös aivopesumedia numero yksi. Jos haluaa vapautua aivopesusta, on ensimmäisten joukossa vapautettava itsensä television vaikutuksesta.
Käyn tässä läpi erilaisia meihin vaikuttavia esimerkkejä, joita nykytelevisio meille tarjoilee. Nopeimmin tulee mieleen uutispropaganda. Ihmiset ovat kasvaneet luottamaan siihen, että kotimainen valtamedia joko kertoo totuuden tai pyrkii totuuteen. Meissä on myös taipumus ajatella, että minkä on omin silmin nähnyt, se on totta – ja TV luo illuusion, että olemme nähneet sen esittämät asiat omin silmin. Näytettävät asiasisällöt on kuitenkin joku meille jostakin tietystä syystä valikoinut ja todennäköisesti poisjättäen valtavasti kuvamateriaalia, jotka olisivat TV-uutisten esittämän yksinkertaistavan näkökulman kanssa ristiriidassa. Kuvamateriaali saattaa myös olla peräisin ihan muusta asiayhteydestä kuin televisiossa annetaan ymmärtää. Uutispropagandan pyrkimys, josta iso osa uutistoimittajia ei ole edes tietoisia, on tarjota katsojille melko valmiiksi pureskeltuna jokin tietty näkökulma, joka miellyttää joko televisioyhtiön hallintoa, rahoittajia tai jossakin tapauksessa TV-toimittajia. Totuuden sijaan uutiset tarjoilevatkin pyramidihuijauksen: valhe perustuu valheeseen perustuvaan valheeseen.
Hyvin tärkeä asia on myös normaaliolotilan audiovisuaalinen esittäminen. Tässä tarkoituksessa toimivat parhaiten perinteiset käsikirjoitetut TV-sarjat – kohtalaisesti myös niin kutsuttu "tosi-TV", jota on parempi kutsua epätosi-TV:ksi: moni sen genren edustajaohjelma on todellisuudessa käsikirjoitettu, ja tosielämän kanssa sillä on varsin vähän tekemistä. Arkidraamat ovat esittävinään tavallisia suomalaisia koteja, mutta samalla ne tarjoavat malleja, joiden mukaan meidän kuuluisi elää ja käyttäytyä – tai, varoittavan esimerkin tavoin, olla elämättä ja käyttäytymättä. Yhteiskunnan kipeimmät ongelmakohdat on raivattu pois samalla, kun sarjat suorastaan pullistelevat toisarvoisia tai yhteiskunnallisesti "helppoja" ongelmakohtia. Kotimainen TV-viihde on jo 1990-luvulta lähtien ollut täpösen täynnä ensimmäisen maailman ongelmia, joista vielä edellisen vuosikymmenen viihde teki pilkkaa. Nyt ei tee, vaan niiden parissa hölmöily esitetään täysin normaalina, inhimillisenä ja hyväksyttävänä. Samalla valetaan sementtiin se fiktio, että kotimaassa ei ole todellisia ongelmia muuten kuin marginaalisekopäiden keskuudessa.
Edellisen alakategoriaksi voisi sopia seuraava asia eli amerikkalaisuus. Minunkin lapsuudessani TV esitti yhdysvaltalaisia ohjelmia, mutta nykyään niitä on jo enemmistö ja jenkkiohjelmien osuus on edelleen kasvussa. Tälle on olemassa helppo selitys ja monisyisempi selitys. Ensin mainittu kuuluu: jenkkiohjelmia on paljon ja niiden saaminen on halpaa ja helppoa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Samalla näet suomalainenkin yleisö totutetaan amerikkalaiseen elämänmuotoon, tarkemmin sanoen Yhdysvaltojen valkoisen keskiluokan arvoihin. Afro-, latinalais- ja aasialaistaustaisia amerikkalaisia näytetään joko tietoisen ja epäluontaisen täydellisesti integroituna valkoiseen keskiluokkaan tai varoittavina esimerkkeinä. Köyhälistöä, jota USA:ssa on valtavasti, ei näytetä lainkaan tai se toimii individualistisena varoittavana esimerkkinä: tähän tilaan päätyy, jos tekee vääriä valintoja elämässään. Paljon TV:tä katsova sohvaperuna oppii pitämään ihan normaalina, että tilassa kuin tilassa on tähtilippu (tai ylipäänsä kansallinen lippu), väkivalta näytetään korostettuna mutta seksi ja jopa alastomuus tiukan ohjeiston mukaan – ja tästä huolimatta todellisuus on jollain lailla läpiseksuaalistunut.
Yllä olevasta päästään sujuvasti seuraavaan, kaiken kattavaan asiaan eli ulkonäkökäsitysten vääristämiseen. On ymmärrettävää, että ihminen haluaa näyttää hyvältä, kun häntä kuvataan. Tämän irvokkaampi muunnelma on, että vain tietyn normiston mukaan hyvältä näyttäviä ihmisiä ylipäänsä kuvataan. TV-sarjoihin (mukaan lukien "epätosi-TV") pääsevät vain "kauniit" näyttelijät, ja myös TV-juontajiksi valitaan vain "kauniita" ihmisiä. Lopputuloksena televisionkatsojalle kehittyy illuusio, että suuressa maailmassa kaikki ihmiset ovat "kauniita" ja ainoastaan hän itse sekä muutama läheinen luuseri ovat tällaisia "rumia". On vaikea edes käsittää, kuinka laajoja ilmiöitä ovat tyttöjen ja nuorten naisten ulkonäköstressi ja siihen välittömästi liittyvät alemmuuskompleksit, masennukset ym. Voimme yrittää hahmottaa, kuinka suuri osa televisiolla on näiden ilmiöiden kehittymiseen. Lyhyesti sanoen: TV:n tarjoamat vääristyneet ulkonäkökäsitykset ovat vastuussa miljoonien tyttöjen, nuorten naisten, monissa tapauksessa poikien ja nuorten miestenkin psyykkisistä ongelmista.
Ilmiselvä kieltäytymisen arvoinen aivopesumuoto on tietysti mainokset. Aikakauslehdissä mainokset voivat olla varsin houkuttelevia, internetissä vielä houkuttelevampia, mutta vasta televisio saa kaiken irti kohdeyleisön totalitaarisesta maanittelusta ostamaan joko tarpeetonta krääsää ja humpuukia tai krääsä- ja humpuukiversioita sinänsä tarpeellisista asioista. Viihde- ja informaatioteknologia kilpailee vaatteiden ja kosmetiikan kanssa kaikkein suurimmasta mielikuvamainontariippuvuudesta. Vähemmänkin yhteiskuntakriittisestä katsojasta on ärsyttävää, kun leffa katkeaa kymmenen minuutin välein sen vuoksi, että on esitettävä seitsemän minuuttia ärsyttäviä mainoksia. Ongelmallisempaa onkin, että ilman näitä mainoksia ei luultavasti esitettäisi leffaakaan.
Lisäksi TV:stä tulee urheilua. Jos urheilulla on yhteiskunnallisia funktioita, niitä ovat 1) nationalismin ylläpitäminen, 2) huomion vieminen pois todellisista asioista. Jälkimmäinen tietysti pätee TV-viihteeseen yleensäkin, ja myös tästä syystä urheilu "sopii" erittäin hyvin televisioon. Sekä turha kansalliskiihkoilu että huomion keskittäminen sivuseikkoihin ja epätosiasioihin ovat ainakin tämän kirjoittajan mielestä kielteisiä asioita – ja lisäsyitä olla katsomatta televisiota.
Jos telkkaria kuitenkin haluaa joskus katsella, mikä on suositeltavaa? Listaykköseksi uskaltaisin nostaa Avara luonto -dokumenttiohjelmat. Niissä on harvoin minkäänlaista propagandaa tai muka-kauniita ihmisiä. Ympäristöarvoja tietysti korostetaan, mutta niin pitääkin. Muihin dokumentteihin, esimerkiksi historiadokumentteihin kehotan suhtautumaan varauksellisesti. "Voittajat kirjoittavat historian" pätee myös Yle Teemalla, ja uutispropagandan lonkerot ulottuvat kauas. Lisäksi huomattava osa TV-dokkareista tulee nykyään USA:sta. "Epätosi-TV:n" katselua ei ole paikallaan suositella lainkaan – "reality" kannattaa katsomisen sijaan itse elää. Fiktiiviset sarjat sisältävät aina jonkin verran normaalitilan audiovisuaalista esittämistä ja ulkonäkökäsitysten vääristämistä, mutta melko vähän niitä löytyy brittiläisistä rikossarjoista. Lajityyppi on jo vuosia levännyt "sosiaalisen realismin" tukevalla perustalla, joten kun ihmiset siitä pitävät (ja raha virtaa tekijöille), miksikäs sitä muuttamaan. Myös brittiläiset komediasarjat ovat usein suositeltavia, ennen kaikkea vanhemmat, ennen vuosituhannen vaihdetta tehdyt. Mitä olisimme ilman Monty Pythonia? Ainakin pärjäämme hyvin ilman nykyistä Monty Pythonia.
Televisio ei siis välttämättä ole absoluuttisesti kieltäytymisen arvoinen asia, mutta nykymuodossaan siitä on valitettavasti parempi pysyä kaukana. Kuten sanottua, TV on hyvin voimallinen media. Dynaaminen audiovisuaalinen ilmaisu on parhaimmillaan jotakin loisteliaan hienoa. Nykyiseen kökköön meidän ei tarvitse tyytyä. Kieltäydytään siis katsomasta televisiota, kaikkia kanavia. Luodaan tilalle vaikka omista nettivideoista aloittaen vaihtoehtoista, vapaata, kaikki kieltäytymisen syyt kumoavaa audiovisuaalista antia. Kun suuret televisioyhtiöt ja -organisaatiot romahtavat, voimme vallata sen kentän omalla puhtaalla annillamme. Siihen asti kieltäydytään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti